Kolme miestä ja tyttö Berliinissä

Heräsin tänään kahdeksalta, avasin verhoni, ja aamuaurinko paistoi pitkästä aikaa huoneeni lautalattioille.

Tuntia aiemmin olin kuullut, että seinänaapuri-kämppikseni oli lähtenyt poikansa kanssa junalle, joka vei syyslomalaiset mummolaan. Tiesin olevani yksin asunnon tässä päässä, joten kävin rauhassa suihkussa miettimättä kylppärin varaamista ja tein aamupalaa kolistellen ihan niin paljon kuin halusin.

Muutamaa tuntia aikaisemmin toinen asuintoverini oli tullut kotiin (crazyista house partyista, kuten myöhemmin kuulin) ja käynyt ikkunani ulkopuolella olevalla parvekkeella tupakalla. Heräsin silloin ääniin, käänsin kylkeä ja nukahdin heti uudelleen.

Kolmannen kämppikseni näin viimeksi torstai-iltana, kun kävimme lainaamassa kerrosta ylempänä sijaitsevasta kimppakämppästä sauvasekoittimen sosekeiton tekoa varten. Neloskerroksen asunnossa asuu myös kämppikseni tyttöystävä, jonka luona tämä viettää valtaosan öistä ja illoista.

Vähän aikaa sitten yksi kolmikosta kysyi, mitä ajattelin heidät ensi kertaa nähdessäni. Olin saapunut Berliiniin vain paria tuntia aikaisemmin (mutta ehtinyt kuitenkin jo jäädä jumiin hostellihuoneen kylppäriin). U-bahnissa valitsin vahingossa väärään suuntaan menevän linjan, joten lähetin matkalta viestin, että olen 5 minuuttia myöhässä. Muualla en ehkä olisi vaivautunut, mutta oltiinhan nyt täsmällisyydestä tunnetussa Saksassa.

Istuimme keittiön pöydän ääressä, joimme vettä ja söimme leipää. Muistan ajatelleeni, että nämä tyypit ovat ihanan tavallisia.

Asunnossa kiinnitin ensimmäisenä huomiota sen kokoon. Katto korkealla, valtavat huoneet ja paljon ikkunoita. Lautalattia natisi ja huonekaluja oli todella vähän. En muista, kuulinko syyn minimalistiselle sisustukselle jo ensimmäisellä käynnillä vai vasta muutettuani sisään seuraavana iltana. Vielä muutama kuukausi sitten asunnossa nimittäin asui myös yhden kämppikseni entinen tyttöystävä ja heidän yhteinen lapsensa. Erossa huonekaluista valtaosa lähti toiseen osoitteeseen, ja samalla tyhjäksi jäi myös huoneeni, jossa perheen poika aiemmin asui. Edellisestä asukkaasta huoneessa muistuttavat seinään keltaisella maalatut kuviot ja oven sisäpuolelle teipattu piirustus puoliksi kuoriutuneesta tipusta. Tavatessani pojan ensimmäistä kertaa hän totesi isälleen saksaksi: hän asuu minun huoneessani. Nyt poika nukkuu täällä vieraillessaan seinän toisella puolella.

Ulkonäöllisesti kukaan ei ehkä kuvailisi asuinpaikkaani kotoisaksi, mutta minulle tämä on Berliini-koti ja siksi jotenkin kovin rakas.

Minimalistic, scandinavian, simple, vitsailimme yhtenä päivänä. Valtavassa olohuoneessa on suuri puinen pöytä, jonka äärellä on näiden kahden kuukauden aikana syöty kaksi kertaa. Sitten on yksi Ikean kahden hengen istuttava sohva, kaunis nojatuoli ja televisio, josta katsotaan vain lastenohjelmia. Asunnon kahdesta matosta se pörröisempi ja valkoisempi on sijoitettu sohvan eteen, toinen on eteisen kuramatto.

Olohuoneessa on myös neljä kasvia, ne ovat minun projektini. Siirtelen ja kääntelen niitä parin päivän välein, nypin kuivuneet lehdet ja kastelen välillä, mutta eivät ne silti voi kovin hyvin. Tänään tuin yhden niistä varret yhteen, jotta se ainakin näyttäisi paremmalta.

Kasvin lisäksi yritin tänään pelastaa sen parhaimman kokoisen kattilan, johon yksi kämppiksistäni muutama päivä sitten poltti riisit pahasti pohjaan. Kiehautin kattilassa pari ruokalusikallista pyykinpesujauhetta ja muutaman desin vettä, sillä niin Martat neuvoivat. Ei auttanut.

Marraskuun alussa huoneeseeni muuttaa kämppisteni ystävä. Sanoessani hyvästit asuintovereilleni ja Dudenstraßen asunnolle heitän heipat myös Berliinille. Toivon, että kohtaamme jälleen, mutta nyt lähden kokeilemaan elämää ja työntekoa lännemmässä.

Luulen, että tulee vähän ikävä. Ikävä tilavuutta ja valoisuutta. Ikävä mutkattomuutta ja tuttavallisuutta. Ikävä huonekasveja ja natisevia lattioita.

Jossain vaiheessa tulee ehkä ikävä myös ainakin yhtä kämppiksistä, josta on muutamassa viikossa tullut jo melkein ystävä. Seuraavaksi aionkin painaa pauselle Everything Will Be OK -nimisen soittolistan, kävellä natisevia lattioita pitkin asunnon toiseen päähän, koputtaa ovelle ja kysellä Netflix-seuraa.

Koska tänä iltana en haluaisi miettiä sitä, kuinka kova ikävä minun tulee Berliiniä.